Hetkessä elämisen taito. Kuinka monella se on aidosti hallussa? Ja tarkoittaako se sitä, että ei ole suunnitelmia? No ei, vaan sitä että ymmärretään mihin voi vaikuttaa ja mihin ei voi vaikuttaa. Ja että nautitaan siitä mitä on nyt, eikä siitä mitä puuttuu.
Tätä jäin miettimään, kun ystäväni kysyi minulta eikö mua jännitä tai stressaa, kun pääkisa on vasta keväällä, että mitä jos silloin olen kipeä tai tapahtuu jotain muuta? Outoa kyllä, ei jännitä. Toinen kysymys samaan keskusteluun oli kuinka motivoidun ja jaksan tehdä pitkiä treenejä. No se tulee sisäisestä palosta lajia ja omaa kehitystä kohtaan.
Jotenkin koen, että nämä molemmat heijastelee yleisesti elämänasennetta ja suhtautumista asioihin. Kuka meistä tietää muutenkaan mitä tapahtuu 5 vuoden päästä? Tai puolen vuoden päästä.
En näe, että urheilutavoitteet poikkeaa muun elämän tavoitteista ajatuksellisesti. Jos kaikkea alkaa miettimään liikaa, että mitä jos, mitä kaikkea sitä edes uskaltaa alkaa tekemään? Uskaltaako / kannattaako mitään työpaikkaa hakea kun sitä ei ehkä saa? Kannattaako suunnitella kesäpäivän viettoa kun voi sataa vettä? Kannattaako mennä treffeille kun se tyyppi voi olla ihan kamala? Mitä jos saatkin sen paikan ja on maailman kaunein kesäpäivä ja se treffikumppani onkin siinä vieressä koko loppuelämän? Vaikka et suunnittelisi yhtä hetkeä pidemmälle.
Sen tiedän varmasti, että jos nyt en jaksaisi tehdä niitä pitkiä treenejä ja välillä lyhyempiä mutta kovempia treenejä, ei olisi mitään järkeä lähteä sinne pääkisaan. Ja jos pelkäisin epäonnistumista tai epäonnea, voisinko koskaan onnistua? No en. Koska onnistuminen vaatii epäonnistumisen mahdollisuuden tiedostamisen, mutta valinnan siitä huolimatta luottaa itseensä. Pitää uskaltaa antaa mahdollisuus epäonnistumiselle, jotta voi onnistua.
”Parempi ennuste niillä on kai, jotka hetkessä toisensa kohtaa”
Yksi monista kotimaisen musiikin suosikkilauseistani.
Minä kohtaan oman hiihtounelmani ja treenin joka hetki uudestaan. Ja uskon, että se parantaa mahdollisuutta onnistua maaliskuussa. Ei se että stressaan itseni hengiltä mitä jos ajatuksilla. Vaan nauttimalla jokaisesta askeleesta, jokaisesta vuorohiihtopotkusta, jokaisesta toistosta salilla, elämällä tässä hetkessä. Olemalla läsnä jokaisessa hetkessä.
Positiivista on se, että tämäkin on asia jota voi oppia. Ja ennenkaikkea sellainen asia, mitä kannattaa opetella.
Viisi vuotta sitten Sanna oli miettinyt elämän valmiiksi. Odotti aina jotain tulevaa. Jotain parempaa sitten kun. Eikä se Sanna osannut edes kuvitella, että kun ei suunnittele liikaa, elämässä voi tapahtua asioita, jotka yllättää, jotka on jotain hienompaa kuin osasi suunnitella. Ja tässä sitä ollaan, hiihtäjänä ja yrittäjänä. Onnellisena siitä mitä on saavuttanut, juuri tässä hetkessä.
Tarkoittaako tämä sitä, etten olisi koskaan pettynyt, surullinen tai menettäisi uskoani itseeni tai kanssaihmisiin? Ei, mutta niin tapahtuu harvoin, kun ottaa irti eniten siitä missä on nyt ja tiedostaa mitä elämässä on tärkeää ja hyvää. Ja kun antaa itselleen luvan myös epäonnistua.
Jatkossa saa tulla mitä vaan tai olla tulematta. Valitsen nauttia hyvistä asioista ja motivoitua minulle tärkeistä asioista. Elää hetkessä. Kohdata ihmiset tässä ja nyt, kohdata oman elämän tässä ja nyt. Maaliskuun hiihtokisa silti tiukasti tähtäimessä.
Jaa: